Svidja Slott

Suitian kartanolinna seisoi majesteettisena vihreiden peltojen ja metsän keskellä, aivan kuin itse aika olisi unohtanut sen tänne. Juuri siksi se oli täydellinen paikka – rauhallinen, arvokas ja kaunis. Sinne he halusivat tuoda rakkautensa – ei näyttävästi, vaan aidosti ja syvältä sydämestä.

Päivä oli lämmin, mutta ei kuuma. Tuuli liikutti hiljaa puiden lehtiä, kun ensimmäiset vieraat saapuivat linnan puutarhaan. Vihkiminen oli jo tapahtunut aiemmin intiimissä hetkessä lähimpien kesken, ja nyt oli aika juhlia. Puutarhassa, vanhojen omenapuiden alla, tarjoiltiin alkumaljat. Hopeiset tarjottimet kiersivät, ja lasien kilinä soi pehmeästi luonnon äänien lomassa. Hääpari seisoi lähekkäin, ei lavastetun kaaren alla, vaan yksinkertaisesti keskellä kaikkea kaunista – juuri siinä, missä heidän oli tarkoitus olla.

Kun oli aika siirtyä sisätiloihin, juhlaväki kulki hiljalleen kohti kivistä salia. Ovet avautuivat raskaasti mutta sulavasti – kuin vanha linna olisi nyökännyt hyväksyvästi. Juhlasali oli sekoitus jykevyyttä ja valoa. Metrin paksuiset kiviseinät kätkivät sisäänsä lämpöä ja turvallisuutta, mutta eivät raskautta. Suuret ikkunat päästivät valon virtaamaan sisään, muodostaen varjoja kiviseinille kuin liikkuvia maalauksia.

Tilaa oli runsaasti – mutta enemmän kuin neliöitä, tilassa tuntui olevan ilmaa hengittää ja hetkiä pysähtyä. Akustiikka oli uskomaton: kun ensimmäinen puhe alkoi, kukaan ei liikkunut. Jokainen sana jäi ilmaan, kantautui lempeänä ja selkeänä kivien yli, pysähtyi hetkeksi ja jatkoi matkaa.

Illallinen oli yksinkertainen mutta viimeistelty. Kotimaisia makuja, puhtaita raaka-aineita, kauniisti aseteltuna. Pöydissä ei ollut koreutta, vaan harkittua harmoniaa. Keskellä jokaista kattauksen yksityiskohtaa oli tunne: tämä ei ole näytelmä, vaan aito juhla.

Ilta eteni hitaasti, kauniisti. Musiikki täytti tilan, ei voimalla vaan läsnäololla. Hääpari tanssi ensimmäisen tanssinsa pehmeässä valossa, kiviseinien hiljaa katsoessa – kuin linna itsekin olisi juhlinut heidän kanssaan.

Yö saapui, mutta juhlat eivät hiipuneet. Ne syvenivät ja tanssit jatkuivat linnan holvikaarisessa kellarissa. Linnassa ei ollut kiirettä, ei ulkomaailmaa. Vain he ja heidän tarinansa, jonka uusin luku oli juuri kirjoitettu – kivien suojassa, valon ympäröimänä.